Olen monesti pohtinut mitä tänne blogiin voisin kirjoittaa. Juttua riittäisi paljonkin, mutta aika ei useinkaan ole kirjoittamiseen sopiva. Mietin myös kirjoittamisen lopettamista, mutta katsotaan nyt. Muiden blogien lukeminen on kyllä tärkeäksi muodostunut rutiini, josta en suostu luopumaan.
Vauvaelämä on asettunut uomiinsa, enää ei äitiäkään itketä niin paljon kuin alussa, onneksi... Poika on tosiaankin ihana söpöliini, joka kasvaa hurjaa vauhtia (imetys siis onnistuu hyvin toistaiseksi). Yöllä heräillään syömään 2-3 kertaa, eli ihan hyvistä unenpätkistä minäkin saan nauttia. Muuten olo tuntuu välillä aika zombilta, etenkin jos jumittaa neljän seinän sisällä ilman ihmiskontakteja liian kauan. Ulkoilu auttaa asiaan, ja minäkin olen vähitellen rohkaistunut lähtemään lapsen kanssa ihmisten ilmoille. Suoritin kerran jopa julki-imetyksen Stockan kahvilassa, kun lapsi huusi kiljuen nälkäänsä. Yritin tietysti olla mahdollisimman diskreetti, ja tuon reissun jälkeen itsevarmuus kohosi kyllä kohisten. Kyllä minäkin pärjään!
3 kommenttia:
Kiva kuulla, että jo helpottaa ja arki on lähtenyt rullaamaan! Multa puuttuu vielä tuo kahvila/kauppakeskus/tms imetys kokemuslistalta. Enkä usko että ihan heti toteutuukaan, jos vaan itse pystyn asiaan vaikuttamaan... Pisteet sulle!! :)
Synnytän helmikuussa ja olen aika paniikissa koko vauva-asian kanssa, hui. :-)
Itse pelkään eniten juuri tuota zombiutumista, sitä että jään kotiin enkä pääse enää minnekään. Ja niinhän se varmasti aluksi onkin, että ensi kuukaudet ollaan aika tiiviisti kotona vauvan kanssa. Mieheni on luvannut ottaa pitkän isyysloman, mutta katsotaanpa nyt...
Klap klap imetyksestä kahvilassa, hyvä meininki! Tottakai äidin pitää päästä ulos kodista ja jos vauva huutaa nälkää niin tissiä suuhun vaan. Hyvin pärjäät :-)
(Olen lukenut blogiasi vertaistukena siitä asti kun itse sain tietää raskaudesetani. Onneksi on nämä blogit - kenelläkään lähistöllä asuvista kavereistani kun ei ole vauvakokemuksia.)
Tsemppiä Salamatkustajalle odotukseen. Tämän huikean 3 kuukauden kokemukseni pohjalta voin sanoa, että zombiutumista tapahtuu alussa, ja se on ihan hyväkin asia että hormonit tasoittuu ja vauvaa oppii tuntemaan rauhassa. Sitten kun aikaa vähän kuluu, niin kummasti sitä uskaltaa ja jaksaa lähteä ulkomaailmaankin. Ihminen pystyy siihen mitä se haluaa, ja vaikka alussa tuntuu siltä että koko elämä on vauvan myötä muuttunut, niin ei se oikeastaan niin dramaattisesti olekaan erilaista. Siihen on tullut vain lisää juttuja lapsen myötä, muutoin sitä on edelleen sama ihminen kuin ennenkin.
Lähetä kommentti